| |
|
|
Miksi hän jatkaa kohti huippua,
vaikka kaverit menehtyvät matkan varrelle?
Ilkka Isosaari
|
nko maailmankuululla vuoristokiipeilijällä Veikka Gustafssonilla salattua
viisautta elämän tarkoituksesta, omien rajojen rajattomuudesta ja
henkilökohtaisesta tehtävästään? Mikä vimma vie hänet kerta toisensa
jälkeen hankkeisiin, joissa kuolema on yhtä paljon todennäköisyys kuin
mahdollisuus?
Espoolainen 33-vuotias Veikka Gustafsson on kivunnut lyhyessä ajassa
maailman vuorikiipeilyn eliit-
tiin. Kahdeksan vuotta sitten, 25-vuotiaana, hän pääsi ensimmäisenä
suomalaisena maailman korkeimman vuoren, 8 850-metrisen Mount Everestin
huipulle. Sen jälkeen hän on noukkinut valloituksen toisensa perään.
Veikka ei ole syntynyt kultalusikka suussa, seikka, joka yhdistää monia
menestyjiä. 1970-luvun lopulla hänen vanhempansa pakkasivat neljä lastaan
ja koko omaisuutensa pikkubussiin. He muuttivat Helsingistä pienelle
maatilalle Tuupovaaraan Itä-Suomeen. Pienessä mökissä ei ollut sähköä eikä
juoksevaa vettä. Karjan- ja metsänhoidon alkeet oli opeteltava kantapään
kautta. Taidot selviytymiseen Himalajalla ja kyvyn pitää huolta itsestään
ja kavereistaan Veikka Gustafsson sanoo saaneensa juuri tuolta ajalta.
Ensi kosketuksen kiipeilyyn Veikka sai 18-vuotiaana, kun hän lähti
perheensä ja tuttaviensa kanssa Euroopan korkeimmalle vuorelle Mont
Blancille. Veikka oli suvusta ainoa, joka pääsi huipulle. Hän oppi heti
yhden alan perusasioista, hitaasti kiiruhtamisen taidon. Jotta elimistö
tottuisi voimakkaisiin korkeusvaihteluihin, matkaa on taivallettava
maltillisesti. Sairastuminen vuoristotautiin, joka ilmenee sietämättömänä
päänsärkynä ja oksenteluna, riitti neitsytmatkalla tästä opetukseksi.
Viime vappuna Veikka tavoitti yhdessä amerikkalaisen Ed Viestursin kanssa
Tiibetissä 8 046 metriä korkean Shishapangman huipun. Kesäkuun 30. päivänä
vuorossa oli 8 125 metriin kohoava Nanga Parbat Pakistanissa. Ja matka
jatkuu.
Valitut Palat pyysi toimittaja Ilkka Isosaarta perehtymään Veikka
Gustafssonin sielunmaisemaan: hänen mielensä huippuihin, rotkoihin,
pelkoihin ja tavoitteisiin. Isosaari halusi selvittää, millaisista
ominaisuuksista maailman kenties paras vuorikiipeilijä on rakennettu.
Kuinka ratkaisevaa menestyksesi kannalta on ollut vaatimaton lapsuus?
Veikka: Ankealla lapsuudella on varmasti oma osuutensa. Se on virittänyt
mieleni sellaiseksi, etten ihan helpolla anna periksi. Meillä oli veljien
kanssa aina vähän rajummat leikit kuin muilla, harrastimmepa sitten hippaa
puiden latvoissa, juoksua koskissa tai hyppäämistä sillalta veteen.
Sellaisten kokemusten jälkeen mahdoton alkoi tuntua mahdolliselta.
Opit tekemään työtä.
Veikka: Pienestä pitäen tein metsätöitä. Kun aikuiset olivat kaataneet
puut, meidän poikien tehtävänä oli käydä vesurilla karsimassa metsään
jääneet latvat ja vetää ne tien varteen. Vähän yli kymmenvuotiaana tein jo
15-tuntista päivää. Eikä perheessämme tunnettu viikkorahoja. Ansaitsin
työtä tekemällä.
Luit pienenä poikana seikkailukertomuksia, jotka sijoittuvat Himalajalle.
Osasitko silloin kuvitella, että kiipeäisit sinne joskus itse ja että siitä
tulisi ammattisi?
Veikka: En tosiaankaan, vaikka haaveilinkin sellaisesta. Idolini oli
ensimmäisenä Everestille noussut sherpa Tensing Norgay. Kun näin hänet
kirjan valokuvassa hakku kourassa, ajattelin, että se oli sankaruutta
korkeimmassa potenssissa.
Mikä saa sinut lähtemään vuorille ja antautumaan vaaraan yhä uudestaan?
Olethan siellä henkesi kaupalla.
Veikka: Ensinnäkin kiipeily on minulle ammatti. Tähän liittyy se, että
työtä on tehtävä koko ajan. Toiseksi se on minulle elämäntapa. Kiipeilen,
siis olen - saavutan, siis elän.
Kaikilla retkillä, joilla olen ollut mukana, on aina ollut jotain uutta ja
haasteellista. Se tekee kiipeilyn mielekkääksi. Minua ei esimerkiksi
kiinnostaisi kiivetä Mount Everestille uudelleen. Toisella kerralla
kiehtovinta oli nähdä, pääsisinkö mukaan siihen valikoituneeseen joukkoon,
joka oli noussut vuorelle ilman happilaitteita, siis tavallaan ilman
dopingia. Todennäköisesti monen muun asian tekeminen, esimerkiksi joka
hetki liikenteessä, on paljon vaarallisempaa.
Elämäsi suuria huippuhetkiä oli ensimmäinen nousu Everestille. Onko mikään
kokemus sen jälkeen vavahduttanut yhtä paljon?
Veikka: Käynti Everestillä oli elämäni käännekohta. Sen jälkeen kiipeilystä
tuli täyspäiväistä työtä. Olin panostanut retkeen 300 000 markkaa. Siinä
menivät asuntosäästöni, ja lainaa piti ottaa vielä lisää. Kokemus oli
vavahduttava aina ideasta toteutukseen. Myöhemmillä nousuilla kokemani
elämykset ovat koskettaneet muulla tavalla ja ne ovat kaikin tavoin olleet
ammattimaisempia.
Kuoleman uhka vuorilla on kuulemma käsin kosketeltavissa, yksi haasteen
keskeisestä sisällöstä. Onko kuolema lähellä taivasta jollain tavalla
luonnollisempaa kuin alhaalla?
Veikka: Vuorilla voimakkaat tunteet korostuvat, olivatpa ne sitten surua,
iloa tai väsymystä. Yhdellä matkalla elän tunneskaalan voimakkaasti
laidasta laitaan. Kuolema on vuorilla osa arkea.
Kuoleman kokeminen on myös kulttuurikysymys. Esimerkiksi Katmandussa
omaiset polttavat vainajan roviolla ja lapset leikkivät vieressä. Vanhemmat
surevat itkien, joku peseytyy joessa, johon tuhkat lopuksi on heitetty. Sen
jälkeen joessa pestään astiat ja ryhdytään aterialle.
Kuoleman luonnollisuutta ei voi määritellä suhteessa merenpinnan
korkeuteen. Esimerkiksi Suomessa kuolema piilotetaan laitoksiin tai sitä
mennään piiloon.
Pyrit noudattamaan selviä turvamarginaaleja.
Veikka: Ammattilaiselle se on itsestään selvää. Olen jokaisella retkellä
nähnyt kiipeilijöitä, jotka sairastuvat niin sanottuun huippukuumeeseen. Se
iskee viimeistään 8 000 metrin korkeudessa, jossa elimistö pystyy
hyödyntämään hapesta enää 30 prosenttia. Aluetta ei suotta kutsuta
kuolemanvyöhykkeeksi.
Huippukuume on ylivoimaisesti vaarallisempi tauti kuin keuhkopöhö,
vuoristotauti tai muut lääketieteellisesti määriteltävät sairaudet.
Kokematon kiipeilijä puskee väkisin huipulle, jatkaa nousemista pimeän
laskeutuessa ja äärimmäisen väsyneenä unohtaa ajantajun. Mitä lähempänä
huippu siintää, sen vähemmän järki ohjaa käytöstä.
Monet ystäväsi ovat menehtyneet matkalla tavoitteeseensa.
Veikka: On ravisteleva kokemus, kun läheinen ystävä kuolee silmien edessä.
Himalajan retkillä tärkeitä oppi-isiäni olivat Gary Ball ja Rob Hall. Gary
kuoli vuoristotaudin jälkiseurauksena keuhkopöhöön Dhaulagirilla vuonna
1993. Silloin en vielä kokemattomana ymmärtänyt, kuinka rajusta leikistä
tässä on kysymys.
Kun Rob kuoli Everestillä kolme vuotta myöhemmin, tiesin tasan tarkkaan.
Hän ei ollut silloin ainoa Everestin uhri. Kahdeksan muuta kiipeilijää
menehtyi samana päivänä, osa heistäkin hyviä ystäviäni. Silloin harkitsin
kiipeilyn lopettamista kokonaan.
Miksi kiipeilijät jatkavat urakkaansa, vaikka kaverit kuolevat matkalle?
Niin Dhaulagirilla kuin Everestillä jatkoit vielä nousua, kun kaverit
olivat jo antaneet lopullisesti periksi.
Veikka: Se kuuluu kiipeilyn etiikkaan.
Dhaulagirilla Gary oli ennen kuolemaansa esittänyt toiveen, että jos
hänelle sattuu jotakin, joko minä tai Rob yrittäisimme huipulle. Esitin
samanlaisen toiveen itsekin, vaikka se suoraan sanoen hirvitti.
Myös Robin kuoleman jälkeen lähdin koettamaan huipulle. Olin jo 8 500
metrissä, ja ilma oli täydellinen. Tuulta ei ollut nimeksikään, aurinko
paistoi pilvettömältä taivaalta.
Olin ohittanut hyvän kaverini Scott Fischerin ruumin, mutta koska olin jo
kerran epäonnistunut loppunousussa, päätin sillä kertaa kääntyä takaisin.
Nousin huipulle seuraavana vuonna.
Uskotko kohtaloon tai johdatukseen? Mikä merkitys riskien minimoimisella
oikeastaan on? Jotkut kollegasi ovat selvinneet vuorilla hätkähdyttävistä
vaaroista. Ja sitten he ovat jääneet kotikaupungissaan rattijuopon
yliajamiksi.
Veikka: Jos vuorilla heittäytyy kohtalon huomaan tai vain luottaa hyvään
tuuriinsa, käy huonosti. Tietyt perusasiat on aina varmistettava. Jos
epäilen saapuvani railolle, sidon aina turvaköyden kaveriin ja pysyttelen
valppaana.
Mitähän se johdatus on? En usko sellaiseen jumalkuvaan, joka minulle
opetettiin koulussa. Jumala on minulle jotakin paljon henkilökohtaisempaa.
Kun minulla on vaikeaa, pyydän apua joka taholta, ylhäältä, alhaalta ja
sivulta. Tähän asti olen sitä aina saanut.
Sinulla on kai myös heikot hetkesi ja osaat tyriäkin. Shishapangman
retkellä tänä vuonna näit ensimmäistä kertaa Everestin pohjoisseinämän. Kun
ryhdyit kuvaamaan sitä, pudotit videokasetin jyrkänteeltä. Pieni virhe ja
olet itse rotkossa.
Veikka: Tunnustan heikkouteni ja vahinkoja sattuu aina. Pureskelen kynsiäni
ja jotkut tilanteet jännittävät suunnattomasti. Pelkään silti ehkä enemmän
työhön liittyviä julkisia esiintymisiä kuin vuoren kohtaamista.
Heikkoudetkin ovat suhteellisia. Toivoisin ihmisten ymmärtävän, että jos
minä pystyn kiipeämään kasitonnisille vuorille, laihduttaminen tai
krookusten istuttaminen kukkapenkkiin on pikku juttu.
Kysymys on siis ennen kaikkea tekemisestä?
Veikka: Epävarmuus toimii vuorilla tehokkaana itsesuojelukeinona. Tekemättä
jättäminen vaatii usein enemmän rohkeutta kuin tekeminen. Jokaisella on
oma vuorensa, mutta joskus perääntyminen osoittaa suurinta viisautta.
Myös omien rajojeni paikka vaihtelee. Olen ainakin 15 vuotta ollut
kiusaantunut tilaisuuksissa, joissa on vaara joutua tanssimaan. Siksi olen
päättänyt mennä vihdoin tanssikursseille. Samoin olen päättänyt jonain
päivänä kaivaa vanhat postimerkkikokoelmani kellarista ja järjestää
valokuvakansioni. Kaikelle löytyy aikansa, kun niin päättää.
Minkälainen osuus etukäteisvalmisteluilla on?
Veikka: Esimerkiksi huippunousu Shishapangmalle kesti perusleiristä kolme
päivää. Viimeisenä päivänä kiipesin 15 tuntia. Koko projekti kesti
puolitoista vuotta.
Itse kiipeäminen on vain silmänräpäys koko hankkeesta, vaikkakin sen näkyvä
osa.
Huipulle nousu on vain mansikka kakussa. Syy tehdä tätä työtä löytyy koko
hankkeesta. Jos kakku maistuu pahalta, kukaan ei ahmi sitä yhden mansikan
vuoksi.
Eivätkö omaisesi ole sinusta jatkuvasti huolissaan?
Veikka: Voi olla, mutta on olennaisempaa, että välit vanhempiini,
sisaruksiin, tyttöystävääni ja kavereihini ovat kunnossa. Ainakaan äitiäni
ei pelota, sen tiedän. Hän ymmärtää periaatteeni, jonka mukaan vuorilta
ehjänä alas tuleminen on tärkeämpää kuin vuorille nouseminen.
Joskus olen miettinyt tätä toisinpäin. Jos joku läheisistäni tekisi jotakin
vaarallista, olisi väärin vaatia häntä olemaan tekemättä sitä, mitä hän
rakastaa. Vaarini opetus oli, että elämässä pitää tehdä asioita, joita itse
haluaa. Kukaan muu ei tee niitä puolestasi.
Oletko koskaan loukkaantunut vakavasti?
Veikka: En varsinaisesti. Joitakin pieniä vaivoja kuten keuhkoputken
tulehdusta tai yskää on ollut jokaisella retkellä. Vaivat eivät ole
kuitenkaan koskaan olleet syynä retken keskeyttämiseen.
Etelämanterella poltin aikoinaan kitalakeni ja Shishapangmalla kieli paloi
pahasti. Hengästyneenä suu jää yleensä auki, ja auringonsäteet heijastuvat
lumesta kehoon moninkertaisena. Ihoni on palanut leuan alta ja kainaloista,
mitä tavallisen auringonpalvojan on ehkä vaikea kuvitella. Yksi
kiusallisimpia paikkoja rasvata on nenän sisäpinta. Myös korvat täytyy
suojata. Tunnen kiipeilijöitä, joilla ihosyöpä on alkanut nimenomaan
korvalehdestä.
Vuorille ei luultavasti kannata paeta ongelmiaan. Täytyy olla sinut itsensä
kanssa?
Veikka: Ehdottomasti. Tunnettu kiipeilijä Reinhold Messner sanoo
kirjassaan, että on mentävä kauas nähdäkseen lähelle. Myös korkealta näkee
kauas. Olen monta kertaa kysynyt ihmisiltä, milloin he ovat olleet viimeksi
24 tuntia yksin, soittamatta kenellekään, puhumatta kenellekään. Aika harva
on vastannut.
Vuorilla saatan kuluttaa aikaani päiväkausia pelkästään istumalla teltassa,
syömällä eväitä kivellä tai loikoilemalla makuualustalla, katsellen pilvien
muodostumista. Vuorilla nousen myös sisimpääni.
Kiire saa silloin kokonaan uuden merkityksen.
Veikka: Kun on yksin, ehtii miettiä asioita. Olen nähnyt, miten kiireinen
elämä heijastuu vaikkapa lapsiin. Mannerheimin Lastensuojeluliiton Selvä
elämä -ohjelmassa kiersin neljän vuoden aikana noin 700 koulussa
kannustamassa nuoria oikeisiin valintoihin, välttämään esimerkiksi
tupakkaa, alkoholia ja huumeita.
Kun tapasin pahalla nuoriso-ongelma-alueella 500 oppilaan koulun
vanhempainillassa ainoastaan kahdeksan vanhempaa, tulin surulliseksi.
Heitähän olisi pitänyt olla tuhat, uusperheet mukaan lukien vieläkin
enemmän.
Miksi vanhemmat eivät ole kiinnostuneet lastensa tekemisistä? Siksikö, että
nykypäivänä tehdään niin paljon töitä? Ikäiseni miehet laiminlyövät työn
varjolla velvollisuuksiaan isänä. Työ on helppo ja yleisesti hyväksyttävä
syy olla paossa omia ja läheistensä ongelmia.
Romantiikka taitaa silti olla kiipeilystä kaukana.
Veikka: Kiipeilykaverini Ed Viesturs luki jostain alan julkaisusta, että
kiipeily on hohdokasta ja että siinä on paljon glamouria.
Shishapangmalla naureskelimme asialle. Emme olleet Edin kanssa peseytyneet
kuukauteen. Vietimme aikaa teltassa, hirveän myrskyn keskellä, kun hän meni
tarpeilleen ulos. Muistan yhä kirkkaasti, miten Ed raahautui hyytävään
pakkaseen. Hetken kuluttua, laskettuaan housunsa alas teltan ulkopuolella,
hän päästi hirvittävän huudon. Siitä voit päätellä, paljonko työssämme on
glamouria.
Onko Himalajan huippujen valloitus muuttanut sinua? Olet sanonut
kavahtavasi materialismia.
Veikka: Suurten luonnonihmeiden näkeminen on vaikuttanut ekologiseen
ajatteluuni. Haluan puhua luonnon puolesta. Suomessa luontoa arvostetaan
paljon enemmän kuin vaikkapa kehitysmaissa, joissa pääasiallinen huoli
elämässä on vatsan kurniminen. Luonnon puhtautta arvostettaisiin meilläkin
paljon vähemmän, jos näkisimme nälkää.
Köyhästä ja kurjasta ympäristöstä palattuani arvostan elämän pieniä
hienouksia, jotka muuten tuntuisivat itsestäänselvyyksiltä. Joka-aamuinen
suihkussa käynti on etuoikeus eikä välttämätön paha, joka myöhästyttää
päivän ensimmäisestä tapaamisesta.
Välillä olen joutunut kyseenalaistamaan myytin suomalaisesta sisusta. Mihin
on kadonnut se sinnikkyys, joka meillä on kansana ollut? Marisemme välillä
aivan yhdentekevistä asioista. Meillä olisi paljonkin oppimista niiltä,
jotka elävät selviytymisen rajalla. Suomi on sittenkin aikamoinen
paratiisi.
Henkilökohtainen panoksesi on kova. Ansaitset varmaan myös sen mukaan. Kuka
maksaa palkkasi?
Veikka: Verrattuna legendaariseen Reinhold Messneriin tai amerikkalaisiin
kiipeilykavereihini, markkinani ovat paljon pienemmät.
Messnerillä oli aktiiviaikanaan tukenaan lisäksi vahva
vuorikiipeilyperinne. Hän saattoi pitää kiinni periaatteestaan olla
myymättä sieluaan kaupallisuudelle ja kun hän hankki sponsorit, vain paras
kelpasi. Messner kantoi ranteessaan Rolexia ja kelpuutti vaatteisiinsa
ainoastaan Italian valtionyhtiön FILAn tunnuksen. Ne firmat maksoivat
kaikki viulut.
Suomessa kiipeilyköysien maahantuoja voi antaa minulle yhden köyden
vuodessa, mikä ei paljon auta 300 000 markan Himalajan reissun
kustannuksissa.
Välillä kieltämättä harmittaa, kun Suomi on niin pieni maa, että joudun
menemään marketteihin esittelemään paristoja. Amerikkalaisen
kiipeilykumppanini Ed Viestursin pelkkä lähtötaksa puhetilaisuuksiin on 70
000 markkaa. Itse en ainakaan vielä ole puhetilaisuuksilla rikastunut.
Palkkani saan yhteistyökumppaneiltani. Kierrän yrityksissä kertomassa
tarinoita siitä, mitä olen oppinut vuorilla. Esiintymistilaisuuksilla
rahoitan kiipeämisen ja takaan näkyvyyden tukijoilleni. Sponsoroinnissa ei
ole koskaan olemassa vastikkeetonta hyötyä, rahaa ei saa pelkästään
suhteilla. Uran alkuaikoina olo oli yleensä kuin kerjäläisellä, mutta nyt
neuvottelut ovat puhdasta kaupankäyntiä.
Opetatko luennoillasi samanlaista tinkimättömyyttä tuloksen tekemisessä ja
tavoittelussa kuin mitä vuorikiipeily edellyttää?
Veikka: Kyllä, niin kauan kun toimitaan toisten ihmisten puolesta, mutta
en, jos kyseessä on pelkästään yrityksen etu.
Tulostavoittelussa ei nykyään ole enää mitään tolkkua. Onko ihanteellinen
pomo se, joka saa mahdollisimman pienestä ryhmästä mahdollisimman paljon
irti? Olenkin kysynyt suomalaisilta yritysjohtajilta, miten he huolehtivat
alaistensa henkisestä hyvinvoinnista. Miten he takaavat, etteivät asetetut
tavoitteet ja niihin pyrkiminen esimerkiksi hajota perheitä.
Olet osoittanut, että unelmat ovat toteutettavissa. Kun yhden saavuttaa,
kynnys seuraavan kohdalla on paljon matalampi.
Veikka: Tuupovaarassa oli tapana sanoa, että "en mie kehtoo." Se tarkoitti,
että en uskalla, jaksa, viitsi tai minua ei huvita. En ole koskaan
hyväksynyt tällaista ajattelutapaa. Minä päinvastoin yritän.
Kaikilla on toiveita ja odotuksia. Kannattaa vain lähteä toteuttamaan niitä
omista lähtökohdistaan. Jollekulle muutto maalle voi olla suurempi haaste
kuin Himalajalle nouseminen minulle.
Ammattiini liittyy rohkeus ja rohkeat päätökset. Monet ihmiset juoksevat
ahdistuneena kulutustalouden oravanpyörässä, eikä heillä ole rohkeutta
viheltää peliä poikki. Haaveet maallemuutosta tai ongelle lähtemisestä
eivät käy toteen, jollei ryhdy sanoista tekoihin. Muuten asiaa miettii
päivästä toiseen tyytymättömänä ja uudet kokemukset jäävät kokematta.
Et ole enää mikään nuorukainen. Kauanko aiot jatkaa kiipeilyä? Mitä teet,
kun kasvat isoksi?
Veikka: Maailmassa on vielä viisi kasitonnista vuorta, joita en ole
noussut. Kiipeilijänä parhaat vuoteni ovat vasta edessä päin.
Vain viisi ihmistä koko maapallolla - neljä heistä enää hengissä - on
valloittanut kaikki 14 kuolemanvyöhykkeen huippua. Aion jatkaa kiipeilyä.
Ensi keväänä Nelosella alkaa ohjelmasarja nimeltä "Nettimatkaaja Veikka
Gustafsson." Rankkojen fyysisten suoritusten sijaan sukellan siinä eri
maiden kulttuureihin. Olemme valinneet 15 eri maata puhtaasti
vaistonvaraisesti. Minua esimerkiksi on aina kiehtonut käydä katsomassa,
asuuko Madagaskarissa rosvoja, kuten Afrikan tähteä pelatessa olen
ymmärtänyt.
Jossakin vaiheessa vuorikiipeilyn rooli ja vaikutus varmasti vähenevät. On
muitakin unelmia, jotka haluaisin toteuttaa. Ikinähän ei tiedä, vaikka
perustaisin perheen ja hankkisin lapsia. Harjoittelen ensin näiden
pienempien projektien parissa. Toivottavasti en kasva koskaan isommaksi.
Erään sanonnan mukaan lopulta vuori voittaa aina.
Veikka: On käsittämätöntä puhua vuoren valloittamisesta, olkoonkin, että on
kysymys vertauskuvasta. Miten 1,8 metriä pitkä ihminen voi valloittaa
kahdeksan kilometriä korkean vuoren?
Pieni ihminen voi käydä vuoren huipulla, jos hän ottaa nöyrästi huomioon
vallitsevat olosuhteet ja jos vuori sattuu olemaan suosiollinen. Kun vuori
ja luonto päättävät näyttää voimansa, jokainen paikalla oleva saa tuntea
sen nahoissaan. Silloin ei auta kuin olla hissukseen teltassa ja odottaa,
että kelit laantuvat, ja toivoa parasta.
Vuori voittaa aina.
Positiivarit Ky:n Onnistujien Klubi on valinnut Veikka Gustafssonin Vuoden
2001 positiivisimmaksi suomalaiseksi. Valittuja Paloja raadissa edusti
päätoimittaja Tom Lundberg.
kuvat: © Jaanis Kerkis
|
|
|
