| |
|
|
Lasse Virén kaatui suomalaisten sydämiin 30 vuotta sitten - pysyvästi.
Ilkka Isosaari
|
iihkeä jännitysnäytelmä on jäänyt monien suomalaisten mieleen pysyvästi. Syyskuun 3. päivä vuonna 1972 Münchenin olympiakisojen 10 000 metrin loppukilpailu kerää urheilun ystäviä sankoin joukoin television äärelle. Kansalaiset odottavat vuosikymmenten jälkeen kaivattua olympiakultaa kestävyysjuoksussa. Katseet on kohdistettu Lasse Viréniin, jonka alkukauden esitykset ovat virittäneet toivon korkealle. Äkkiä kahdennellatoista kierroksella kilpailijajoukon keskivaiheilla juossut Virén kaatuu takasuoralla. Takaa tuleva Yhdysvaltain Frank Shorter ehtii loikata yli, mutta tunisialainen Mohamed Gammoudi kompastuu Virénin jalkoihin. Stadion kohahtaa ja kotikatsomoissa sydämet jättävät lyönnin väliin: "Ei voi olla totta!"
Ikuisuudelta tuntuvien sekuntien kestäessä Virén nousee jalkeille. Paikalla olevat päästävät syvän huokauksen. Kotona kuvaruutujen ääressä ihmetellään, ehtiikö Lasse vielä saamaan etujoukon kiinni. Riittävätkö voimat? Onko hänellä enää mahdollisuuksia? Loppusuoran avautuessa nähdään suomalaisen sisun, lahjakkuuden ja voitonnälän ihme. Lasse Virén saapuu maaliin 10 000 metrin voittajana uudessa maailmanennätysajassa 27.38,4. Hän ottaa samoissa kisoissa vielä toisen kultamitalin 5 000 metrillä. Kauan odotettu sivu suomalaisessa urheiluhistoriassa kääntyy. Neljä vuotta myöhemmin Montrealissa tahti jatkui. Virén voitti jälleen sekä 5 000 että 10 000 metriä ja osallistui myös maratonille, jolla hän sijoittui viidenneksi. Virén oli mukana vielä vuoden 1980 Moskovan olympialaisissa. Siellä hän sijoittui 10 000 metrillä viidenneksi ja keskeytti maratonilla. Neljä kultamitalia kaksissa peräkkäisissä olympiakisoissa tekevät Lasse Virénistä ylivoimaisesti suurimman elossa olevan suomalaisjuoksijan. Hän on myös yksi niistä harvoista suomalaisista yleisurheilijoista, jotka tunnetaan Yhdysvalloissa Paavo Nurmen ohella. Juoksijana Lasse Virén edusti urheilijan ihannetyyppiä sekä fyysisesti että psyykkisesti. Hän oli ilmiömäinen lahjakkuus ja armoton harjoittelija. Niinpä hänestä otettiin aktiiviaikoina tieteellisesti irti kaikki mahdollinen. Vuoden 1979 kesällä Virénistä valmistui kattava psykologinen tutkimus . Psykiatrian erikoislääkäri Pekka Salmimiehen ja psykologi Ritva Lehvosen tekemän tutkimuksen mukaan Virén on keskitasoa älykkäämpi, eikä hänen liikkumiseensa ole liittynyt mitään pakkoneuroottista. Hän ei myöskään osoittanut kilpaillessaan aggressiivisia piirteitä, kuten monille urheilijoille on usein ominaista. Luonteeltaan Virén arvioitiin sovinnaiseksi, hieman varautuneeksi ja lievästi passiiviseksi. Helposti mukautuvana hän ei ole myöskään suoranaista johtajatyyppiä. Tutkimuksen tulokset osoittivat Virénin myös pitkäjännitteiseksi. Aktiiviuran jälkeen Lasse Virén on nähty pankin sponsoroimana pr-miehenä, autonkuljettajana ja poliitikkona. Hän työskentelee nykyisin ensimmäistä kauttaan kansanedustajana. Puoluetoverit kokoomuksessa kuvaavat hänet hiljaiseksi puurtajaksi, joka ei pidä ääntä itsestään, mutta täyttää hyvin paikkansa, perustelee näkemyksensä ja pyrkii olemaan aina läsnä tärkeitä päätöksiä tehtäessä. Tässä Valituille Paloille myöntämässään haastattelussa Lasse Virén kertoo avoimesti häikäisevän juoksu-uransa vaiheista, vaikuttajista ja harjoitusmenetelmistään, lapsuudenkodin ja oman perheensä merkityksestä ja siitä, kuinka ura johti politiikkaan ja eduskuntaan.
Vieläkö 30 vuoden takainen kaatuminen pyörii mielessä?
Lasse: Kaatuminen Münchenissä on ehkä vieläkin useimmin kanssani esille otettava puheenaihe. Ymmärrän hyvin ihmisten uteliaisuuden, sillä kympin voittoon liittyi kansallistunteen kannalta niin paljon.
Onhan se noussut suomalaisen sisun symboliksi.
Lasse: Itse tilanteessa en ehtinyt paljon ajattelemaan. Olin nenälläni nurmikon puolella ja näin jonkun tulevan takaa. Toivoin vain, ettei hän kaatuisi päälleni ja etten loukkaantuisi. Muistan hämärästi, kun nousin ylös ja olin lähdössä juoksemaan väärään suuntaan. Yleisön huuto onneksi selvitti pääni.
Juoksit Suomen maailmankartalle uudelleen. Vieläkö juokseminen sinua kiinnostaa?
Lasse: Riippuu tilanteesta. Eivät huippu-urheilijat suinkaan ole fakki-idiootteja, jotka puhuisivat lopun elämäänsä omasta lajistaan. Ei Jari Kurrikaan varmaan jaksa aina keskustella jääkiekosta tai Juha Mieto hiihdosta. Luulenpa, että urheiluun jumittuminen ja omien saavutusten jauhaminen kuuluu enemmänkin keskitason urheilijoille. Osa heistä saattaa puhua itsensä jopa uuvuksiin.
Kun valmistauduit Münchenin olympialaisiin, Suomen edellisestä juoksukullasta oli kulunut 36 vuotta.
Lasse: Nyt tilanne on pian samankaltainen. Toivotaan vain, ettei tauko kasva yhtä pitkäksi. Juoksu, kuten yleisurheilu yleensäkin, on pahassa lamassa. Joukkuelajit vievät nuoria mukanaan. Nykyään yleisurheilukilpailuissa näkee onneksi jo alle 15-vuotiaita osanottajia. Kestää kuitenkin aikansa ennen kuin juniorit ovat kansainvälisessä iskussa.
Ilmeisesti nuorille on nykyään liian valmista tarjontaa vapaa-aikaa varten.
Lasse: Videoiden ja tietokoneiden parissa puuhastelu ei vaadi fyysistä vaivannäköä. Juoksuharrastus pakottaisi nuoren lähtemään säännöllisesti liikkeelle. Se on aika yksinäistä ja vaatii pitkäjänteisyyttä.
Sekö karsii harrastajia?
Lasse: Se juuri. Lajille täytyy antautua kokonaan ja harjoittelusta täytyisi yrittää saada itselleenkin jonkinlaista nautintoa. Monien into hiipuu, kun he huomaavat, millaisia uhrauksia vakava urheilu-ura todellisuudessa vaatii.
Vieläkö itse juokset?
Lasse: Tällä hetkellä hyvin vähän. Minulla on ollut ongelmia jalkani kanssa. Vapaa-aikana hoidan kuntoani lähinnä puusavotassa.
Kerrotaan, että aktiiviaikoinasi et ottanut askeltakaan kävellen.
Lasse: Se oli valmentajani Rolf Haikkolan vitsikäs heitto. Totta onkin, että harjoittelukaudella en viitsinyt lähteä minnekään kävellen. En ole innokas kävelijä vieläkään.
Olet asunut Myrskylässä koko ikäsi. Millainen merkitys sillä on ollut?
Lasse: Täällä on ollut aina helppo olla vain yksi muiden joukossa. Jos olisin muuttanut johonkin muualle, olisin joutunut silmätikuksi. Ulkomailla pystyin harjoittelemaan ilman ylimääräistä huomiota ja kun palasin matkoilta, kylällä tuli puhuttua ihmisten kanssa. Se oli mukavaa.
Olympiavoittojesi jälkeen jouduit aikamoiseen julkisuusmyllyyn.
Lasse: Vuosi 1972 mullisti paljon. Eteeni tuli paljon sellaista, mistä kukaan ei ollut varoittanut. Lehtimiehiä ilmestyi kotiin ovista ja ikkunoista. En osannut kieltäytyä haastatteluista. Nykyisellä kokemuksella olisin jättänyt aika monta juttua ja kuvausta väliin.
Mikä veti sinua nuorena metsään lenkille? Eikö Myrskylässä ollut muuta tekemistä?
Lasse: Harrastusmahdollisuudet pienellä paikkakunnalla olivat vielä vähäisemmät kuin nykyään. Minua pidettiin varmaan kylähulluna, kun himonani oli lähteä lenkille, oli sitten sade, pakkanen tai pimeys. Menestyksen myötä suhtautuminen juoksemiseeni muuttui positiivisemmaksi. Ei siihen aikaan vielä edes hölkätty yleisesti. Ihmiset varmaan ajattelivat, että poika on tosissaan ja siitähän voi tulla vielä jotain.
Kun valmentauduit Moskovan olympialaisiin, moderni urheiluteknologia herätti kyläläisissä ihmetystä.
Lasse: Minuun kiinnitettiin elektrodeja, joilla mitattiin fysiologisia arvoja harjoittelun aikana. Joku kylällä ihmetteli, juokseeko se Virén jo sähköllä! Tarkoitus oli vain testata, miten korkean paikan harjoittelu on onnistunut, oliko sillä ollut yleensäkään merkitystä.
Miten oli?
Lasse: Sillä oli merkitystä. Tosin loukkaannuin alkukesästä ja se vei parhaan terän kunnostani. Nopeusharjoittelu jäi tuon loukkaantumisen myötä vajaaksi, ja kisat tulivat siksi kuukautta liian aikaisin. Turha sitä on kuitenkaan jossitella, kuinka olisi pärjännyt, jos kaikki olisi mennyt suunnitelmien mukaan.
Missä vaiheessa sinulle nuorena valkeni, että voisit olla juoksijana maailman paras?
Lasse: Silloin kun sijoituin Euroopan mestaruuskisoissa vuonna 1971 seitsemänneksi 5 000 metrillä. Kuitenkin vasta Münchenin olympiavuonna aloin uskoa itseeni. Vaikka ilmoitin julkisesti, että lähden olympialaisiin tavoittelemaan voittoa, en millään tavalla uhonnut. Suurissa kisoissa menestykseen vaikuttaa niin monta asiaa, ettei kukaan voi olla etukäteen varma voitostaan.
Urheilua ei tuolloin tuettu rahallisesti samalla tavalla kuin nykyään.
Lasse: Urheilijoiden stipendikäytäntö alkoi 1970-luvulla. Se oli tietysti askel parempaan suuntaan, mutta summat olivat aika pieniä. Jouduin usein miettimään, onko varaa lähteä harjoittelemaan ulkomaille. Mistään miljonäärin elämästä oli turha haaveilla. Rahaa oli vain murto-osa siitä, mitä nyt liikutellaan ihan avoimesti. Jälkeenpäin voisi tietysti viisastella, kuinka olisin samalla menestyksellä tänä päivänä rikas mies. Yhtä hyvin voisin voivotella, että äitini synnytti minut monta vuotta liian aikaisin.
Jotkut epäilivät menestyksen salaisuudeksi veridopingia. Ilmoitit Montrealin olympialaisissa juovasi poronmaitoa.
Lasse: Kun asioita ei jaksa enää selittää urheilutermeillä eikä mikään tunnu menevän perille, oli korkea aika lyödä asia leikiksi. Menestyjiä on aina syytetty vippaskonsteista, minua varsinkin, kun olin saanut olympiakultaa kaksissa olympialaisissa. Unohdetaan, että jos arvokisoissa käyttää vääriä menetelmiä, on kiinnijäämisen riski suuri.
Mikä siis oli salaisuutesi?
Lasse: Harjoittelun jaksottaminen on se, mikä ratkaisee. Kovakin harjoittelu pitää soveltaa omaan kehoonsa. Muutenhan olisi todella yksinkertaista valmistautua kilpailuihin: se jolla olisi eniten harjoittelukilometrejä, voittaisi kisat. Kilpaurheilussa, kuten liikunnassa muutenkin, täytyy löytää ihanteellinen yhdistelmä rasituksen ja levon välillä.
Olit juoksijana sekä fyysisiltä että psyykkisiltä ominaisuuksiltasi lähellä ihannetyyppiä.
Lasse: Entinen maajoukkuelääkäri Pekka Peltokallio laski, että sydämeni kasvoi uloshengityksen aikana saman verran kuin tavallisen ihmisen sydän on varsinaiselta kooltaan. Muilla huipuilla vaihtelu oli vain kolmannes tästä. Eihän sitä itse huomaa, kun elää saman sydämen kanssa kaiken aikaa. Huvittava juttu sattui, kun 1970-luvun alussa olin menossa Norjaan kilpailemaan ja menin rutiinitarkastukseen. Vieras lääkäri totesi, että nyt ei kaikki ole kohdallaan. Sydämeni oli kuulemma niin suuri, että minut passitettaisiin heti sairaalaan. Ehdin onneksi puuttua asiaan ja kehotin vertailemaan tuloksia vanhoihin kuviin. Tavalliselle ihmiselle tulokset olisivat merkinneet oireita vakavasta sydänsairaudesta.
Luit juoksuradalla tilanteita kuin saalistava eläin. Oliko se luontaista vai harkittua?
Lasse: Ei se ollut varsinaisesti tietoista. Metsäpoluilta oli helppo siirtyä radalle, sillä metsässä piti seurata tarkasti askeliaan. Siitä oli hyötyä esimerkiksi ruuhkassa juoksemisessa, sillä osasin olla valpas häiriötilanteissa. Usein analysoimme Haikkolan kanssa kisaan osallistuvat juoksijat. Totesimme, ettei kannattanut karsinnoissa vetää itseään piippuun. Riitti kun pääsin jatkoon. Periaatteeni oli, että annoin muiden tehdä raskaan vetotyön.
Mahtuiko aktiiviaikanasi elämääsi mitään muuta kuin juoksemista?
Lasse: Totta kai. Huippuvuosina, kun vietin aikaani kotimaisemissa, tein jonkin verran poliisin työtä ja kävin metsällä. Olihan minulla oma perhe-elämä mentyäni naimisiin kesällä vuonna 1976. Mielestäni ajan pyhittäminen pelkästään urheilulle ei ole hyvästä.
Missä vaiheessa innostus urheilemiseen alkoi hellittää?
Lasse: Se tapahtui ennen Moskovan olympialaisia. Motivaationi alkoi silloin laskea. Vaikeita paikkoja oli ollut aikaisemminkin, ehkä kaikkein vaikein syksyllä vuonna 1976 Montrealin kisojen jälkeen, kun teloin nilkkani lenkillä metsässä. Kuntoutuminen vei pitkän ajan. Moskovassa juoksin viimeiset vakavasti otettavat kilpailuni. Muut kisat sen jälkeen olivat enemmänkin urani rääppiäisiä.
Jouduitko uhraamaan jotain urheilun vuoksi?
Lasse: Vaikeinta oli ehkä nuorempana, kun vaihtoehtona oli teini-ikäisen menevä elämä. Välillä oli kovaa katsella vierestä, kun kaverit lähtivät hauskanpitoon. Itse pohdin mielessäni, kumpi on tärkeämpää: lähteä tansseihin ja kapakkaan vai nukkumaan ja valmistautumaan seuraavan päivän harjoitteluun. Toisaalta menestys korvasi myöhemmin paljon. Se antoi jotain sellaista, mitä en olisi osannut hurjimmissa haaveissanikaan uneksia.
Millä tavalla valmistauduit urheilu-urasi jälkeiseen elämään?
Lasse: Harjoittelun lomassa valmistuin poliisiksi ja toimin tehtävässä vuoteen 1979 saakka. Etenin vanhemmaksi konstaapeliksi, joten saavutin siinäkin yhden tavoitteen. Välillä ajoin silloin tällöin myös kuorma-autoa isäni kuljetusliikkeessä. Olin toistakymmentä vuotta Suomen Yhdyspankin projektipäällikkönä. Suomen Urheiluliitto ja pankki sopivat hankkeesta yleisurheilun kehittämiseksi. Tarkoitus oli kannustaa nuoria urheilijoita. Kiertelin maata pankin järjestämissä erilaisissa tilaisuuksissa isäntänä ja vieraana. Projekti loppui aikanaan pankkikriisiin, jonka jälkeen palasin tavallaan juurilleni, kun ryhdyin taas ajamaan kuorma-autoa.
Tunsitko aktiiviurasi jälkeen minkäänlaista tyhjyyttä?
Lasse: En, sillä minullahan oli urheilun lisäksi muuta ohjelmaa koko ajan. Jos olisin elänyt pelkästään urheilumenestykseni varassa, olisin hyvinkin voinut jäädä tyhjän päälle. Menestyvä urheilija pääsee uransa aikana matkustamaan ja näkee paljon uutta. Sellaisen elämäntyylin loppuminen äkillisesti voi olla monelle liian raju muutos. Lajeissa, joissa loukkaantumisen mahdollisuus on todennäköinen, ura saattaa loppua yhdessä hetkessä kuin seinään. Kamalintahan on, jos joutuu lopettamaan huipulla ollessaan vakavan loukkaantumisen vuoksi. Itse sain päättää vapaasti, milloin lopetin. Minulle ei koskaan tullut tunnetta, että olisin tullut potkaistuksi sivuun. Moskovan kisojen jälkeen lehdistössä spekuloitiin, jatkaisinko vielä Los Angelesin olympialaisiin saakka vuoteen 1984. Ei minulla ollut siinä vaiheessa intoa harjoitella niitä kisoja varten.
Mitä perhe-elämääsi kuuluu?
Lasse: Lähipiiriini kuuluvat vaimo Päivi ja kolme poikaa, Tuomas, Juho ja Matti. Pojista kaksi nuorimmaista asuu edelleen kotona. Kaikki lapseni ovat liikkuneet aktiivisesti, mutta kukaan ei ole ottanut urheilemista elämäntehtäväkseen. Päivi on valmistunut erityisluokanopettajaksi, mutta työskentelee tällä hetkellä Opetushallituksessa.
Millä tavalla lapset suhtautuvat isänsä sankaritekoihin urheilukentillä?
Lasse: He ovat katselleet kilpailuja videolta ja tietävät suurin piirtein, mistä aikoinaan oli kysymys. Varttuessa heille on selvinnyt, kuinka suuria ne menestykset olivat.
Ketkä henkilöt ovat vaikuttaneet ratkaisevasti elämäsi kulkuun?
Lasse: Ensinnäkin vanhempani, koska he hyväksyivät urheiluharrastukseni varauksetta. Varsinkin äiti uhrautui eteeni. Hän piti ruoan lämpimänä odottamassa. Jos en olisi saanut tukea vanhemmiltani, harjoittelu olisi todennäköisesti jossain vaiheessa loppunut. Äitini elää yhä, hän täytti tänä vuonna 87 vuotta. Isäni kuoli vuonna 1975. Pari vuotta Münchenin olympiakisojen jälkeen tutustuin Päiviin lähemmin. Hän ymmärsi maallikkonakin, mistä huippu-urheilussa on kysymys. Rääkki oli varmasti molemminpuolista, minun osaltani fyysistä, Päivin osalta henkistä. Rolf Haikkolan osuus oli myös merkittävä. Teimme hänen kanssaan yhteistyötä yli kymmenen vuotta.
Oliko Päivi koskaan mustasukkainen urheilulle?
Lasse: Olen edelleen kiitollinen siitä, miten kitkattomasti Päivi suhtautui harjoittelemiseeni ja kilpailemiseeni. Parisuhteessa tulee usein sanomista jo vähemmästäkin. Luulenpa, että moni vaimo olisi motkottanut, kun osallistuin pikkukisoihin enkä jäänyt kotiin. Onneksi Päivi oli perinyt isältään innostuksen penkkiurheiluun. Hän luki minua pian kuin kalenteria. Hän pystyi näkemään keskittymisestäni, montako päivää oli lähestyviin kilpailuihin.
Miten urasi huipulla vaikutti perhe-elämään?
Lasse: Vanhin poikani kärsi eniten urheilu-urastani. Hänen kasvattamisensa jäi kokonaan Päiville, kun varsinkin talvisin olin pitkiä aikoja poissa kotoa. Nuoremmat pojat ovat saaneet enemmän aikaani. Tämän huomaan vieläkin, jos pojilla on jotain isompia asioita hoidettavanaan. Vanhin kysyy aina neuvoa äidiltään, nuoremmat minulta. Kasvatuksessa nuoremmat ovat päässeet helpommalla, sillä Päivi piti kotona tiukempaa kuria kuin minä.
Nyt aikasi menee politiikkaan.
Lasse: Kansanedustajan työ vie suurimman osan ajastani. Myrskylän kunnanvaltuustossakin on kolmas kausi menossa puheenjohtajana. Politiikan kanssa kävi samalla tavalla kuin urheilussa: se vain vei vähitellen mukanaan. Kun olin ensin menestynyt paikallistasolla, lähdin laajentamaan reviiriä ja kiinnostus kasvoi sitä myötä. Alussa en edes pyrkinyt eduskuntaan tosissani. En ollut siinä määrin kiinnostunut politiikasta. Jos olisin ensimmäisellä kerralla eduskuntaan pyrkiessäni tehnyt töitä yhtä paljon kuin viime vaaleissa, olisin päässyt sinne heti.
Miten löysit juuri kokoomuksesta poliittisen kotisi?
Lasse: Ehkä se oli yrittäjäperheen kasvatille luonteva ratkaisu. Haluan ajaa tietysti urheilijoiden etuja. Myös liikenne ja autot ovat aina olleet lähellä sydäntäni. Koska olen ajanut työkseni ja toiminut poliisina, olen saanut asioihin perspektiiviä.
Eduskuntatyösi ei kuitenkaan ole yhtä näyttävää kuin urheilu-urasi.
Lasse: Eduskunnassa salipuheenvuorot ovat pikemminkin teatteria, vaikka näyttävät ja kuuluvat kommentit saattavat saada julkisuudessa paljon palstatilaa. Varsinainen työ tehdään silti valiokunnissa. Politiikka on pitkälti joukkuepeliä, ja tällaiselta yksilölajin harrastajalta se on vaatinut harjoittelua.
Tunnetko päässeesi vaikuttamaan?
Lasse: Jo keskusteluun osallistuminen on vaikuttamista. Kuinka paljon se tuo tulosta, on muiden arvioitavissa. Minulta on mennyt aikaa päästä asioihin kiinni, löytää oikeat kanavat ja luoda toimivat verkostot.
Julkkisehdokkaat tuovat puolueille lisää kannatusta.
Lasse: Voi olla. Huvittavaksi tällainen kosiskelu menee silloin, kun samaa ihmistä kysytään ehdokkaaksi sekä oikeisto- että vasemmistopuolueeseen. Joidenkin mielestä urheilijat ovat julkkisehdokkata. Silti on urheilijoita, kuten Antti Kalliomäki, jotka ovat luoneet vahvan uran politiikassa ja kilpakentillä.
Julkkiksia ei aina oteta vakavasti.
Lasse: Heitä saa ja pitääkin arvostella vapaasti. Pitkän päivätyön kunnallispolitiikassa tehneitä ei kuitenkaan ole syytä pilkata. Heille kysyntä eduskuntavaaliehdokkaaksi on ollut vain osa luonnollista kehitystä.
Paljonko urheilutaustastasi on ollut hyötyä vaikuttajana?
Lasse: Täytyy ylipäätään hyväksyä, että kansanedustaja ei voi olla kaikkien alojen asiantuntija - on hänen taustansa sitten mikä tahansa. Sen vuoksi eduskunnassa pitää olla ihmisiä eri elämänaloilta. Itse tulin eduskuntaan kunnallispolitiikasta.
Miten pitkälle politiikka on vain peliä?
Lasse: Suuria linjoja piirrettäessä pelataan varmasti pelejäkin, vieläpä monenlaisilla korteilla. Täytyy vain oppia lukemaan, millaisia kanssapelureita muut ovat. Aktiiviura juoksijana on opettanut minulle pitkäjänteisyyttä, mistä on ollut hyötyä esimerkiksi kunnallispolitiikan suurissa hankkeissa. Tosin olen huomannut, että työelämässä kaikkea ei tarvitse tehdä yhtä tinkimättömästi kuin huippu-urheilussa. Politiikassa täytyy joskus oppia antamaan periksi ja luopua, aivan kuten elämässäkin.
Kuvat: © jaanis kerkis
|
|
|
