• Useampi kuin joka kymmenes, 11 prosenttia, harkitsee eroavansa kirkosta ja lähes puolet, 45 prosenttia, pitää todennäköisenä, että kirkko menettää jäseniään lähivuosina.

• Lähes puolet vastaajista pitää kirkkoa vanhanaikaisena ja 41 prosenttia katsoo, ettei se kuuntele seurakuntalaisia. Yli kolmasosa pitää kirkkoa byrokraattisena ja lähes viidesosa suvaitsemattomana.

• Selvä enemmistö, 56 prosenttia kansalaisista, pitää kirkon oikeutta yrityksiltä perittävään yhteisöveroon epäoikeudenmukaisena. Yli neljäsosa vastaajista, 28 prosenttia, poistaisi kirkollisveron kokonaan.

Kun haastattelimme tutkimukseen vastanneita ja asiantuntijoita, tyytymättömyyden syyt kävivät selvästi ilmi.

"Olen harkinnut asiaa pitkään ja päättänyt erota kirkosta", sanoo Olli-Pekka Korpisalo, 33-vuotias kauppatieteiden maisteri Espoosta. " Nykymuodossaan oma seurakuntani ei tarjoa minulle mitään. Se on kasvoton ja byrokraattinen laitos. En tunne edes seurakuntani pappeja."

Kirkko on perinteisesti ollut vahva vaikuttaja, josta huonoina aikoina on haettu turvaa. Se on antanut ihmisille elämäntavan ja arvomaailman. Nyt kirkkoon kuulutaan usein vain tavan vuoksi ja siksi, että se tarjoaa arvokkaan ympäristön perhejuhlille. Jumalanpalvelukset eivät enää houkuttele seurakuntalaisia kuten ennen. Kirkon jäsenten suhteellinen osuus väestöstä laskee jatkuvasti.

"Kirkon valta ihmisiin on murentunut", sanoo teologian lisensiaatti ja kasvatustieteen professori Simo Seppo Joensuun yliopistosta. "Kansa ei enää usko, että kirkon tarjoama vaihtoehto on ainoa oikea. Näyttää siltä, että kansalaiset uskovat poliitikkoihinkin enemmän."

Suomalaiset ovat yhden kirkon ja yhden uskonnon kansa. Yli 85 prosenttia väestöstä kuuluu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Sillä on noin 4,4 miljoonaa jäsentä, joista yli 19-vuotiaita on noin 3,3 miljoonaa. Uskontokuntiin kuulumattomia Suomessa on yli 630 000 ja ortodokseja hieman yli 55 000.

Tutkimuksessa kävi ilmi, että suomalaiset kuuluvat kirkkoon ennen kaikkea siksi, että seurakunnat huolehtivat elämän eri vaiheisiin liittyvistä kirkollisista toimituksista.

Arjessa kirkon rooli on vähäinen. "Näyttää siltä, että kirkolle on nykyisessä yhteiskunnassa jäänyt lähinnä seremoniamestarin paikka", Simo Seppo sanoo.

Suuri enemmistö, 81 prosenttia vastaajista, sanoo uskovansa Jumalaan. Heistä kuitenkin vain 28 prosenttia sanoo uskovansa kristinuskon oppien mukaisesti. Yli kolmasosa uskoo Jumalaan, mutta ei osaa sanoa miten. Noin kuudesosa uskoo eri tavalla kuin kristinusko opettaa, ja 7 prosenttia ei usko lainkaan.

Useampi kuin joka kymmenes, 11 prosenttia, harkitsee eroavansa kirkosta. He edustavat 363 000 suomalaista. Eniten eroaikeita on miehillä ja keski-ikäisillä.

Helsinkiläinen 32-vuotias kanslisti Sari Partala on yksi pettyneistä. Hän erosi kirkosta kymmenen vuotta sitten. Partala on kuitenkin säilyttänyt suhteensa Jumalaan. "Erotessani kirkosta en tuntenut menettäväni mitään, koska en ollut ikinä tuntenut saaneenikaan siltä mitään. Uskon silti kristinuskon Jumalaan, josta minulle on lapsesta asti kerrottu." Kristinuskon mukaisesti uskovat eniten naiset ja yli 50-vuotiaat, ja Jumalan olemassaoloa epäilevät eniten alle 25-vuotiaat.

Tärkein syy kirkosta eroamiseen on raha. Kun kirkko esimerkiksi laman aikana pahimmillaan menetti 30 000 jäsentä vuodessa, yli puolet heistä erosi taloudellisista syistä.

Kirkon jäsenten suhteellinen osuus väestöstä on laskenut melko tasaisesti vuodesta 1923 lähtien, jolloin uskonnonvapauslaki astui voimaan. Tuolloin luterilaiseen kirkkoon kuului 98 prosenttia kansalaisista. Viime vuonna kirkosta erosi vajaa tuhat henkilöä enemmän kuin siihen liittyi.

Maaseutu on perinteisesti ollut kirkon vahvinta tukialuetta. Kaupungistuminen ja maallistuminen ovat kulkeneet käsi kädessä. Pisimmälle maallistuminen on edennyt pääkaupunkiseudulla, jossa peräti neljäsosa asukkaista ei kuulu kirkkoon.

Kirkko on pyrkinyt uudistumaan tavoittaakseen ihmiset. Kuitenkaan Tuomasmessut ja muut erityisjumalanpalvelukset eivät ole saaneet väkeä takaisin. Parissa vuosikymmenessä päiväjumalanpalvelusten suosio on pudonnut noin kolmasosalla. Vain 9 prosenttia suomalaisista sanoo käyvänsä kirkossa kerran kuukaudessa tai useammin. Muutaman kerran vuodessa käy 42 prosenttia, kerran vuodessa 23 ja harvemmin tai ei koskaan 27 prosenttia. Kirkonmenoja vierastavat etenkin alle 25-vuotiaat.

Järvenpääläinen myyntineuvottelija Jussi Perttu, 30, käy harvoin kirkossa, vaikka onkin kuulunut neljä vuotta seurakuntansa nuorisolautakuntaan. "Olen pettynyt seurakunnan toimintaan, koska se on kaavoihin kangistunutta", Perttu sanoo. "Kirkon pitäisi tulla ihmisten keskelle. Nuorisolautakunnassa olen ainoa 30-vuotias, ja muut ovat reilusti yli viidenkymmenen. Ei siinä nuorten ääni silloin paljon kuulu."

Kirkon ja valtion tiivis suhde arveluttaa monia. Lähes kolmasosa suomalaisista on sitä mieltä, että kirkolla ei ole perusteltua yhteyttä valtioon. "Kirkko pitää ehdottomasti saada tasavertaiseen asemaan muiden uskontokuntien kanssa niin verotuksessa kuin suhteessa valtioon", sanoo Salossa asuva 51-vuotias insinööri Seppo Riikonen. Hän on kirkon jäsen.

Suomessa kirkon ja valtion vahva side juontaa 1500-luvun alkupuolelle. Silloin kuningas Kustaa Vaasa kohotti luterilaisuuden valtionuskonnoksi. Kirkko sai oikeuden järjestää koulutusta, harjoittaa hyväntekeväisyyttä ja jakaa sanaa.

Tavallisen seurakuntalaisen kannalta merkittävin kirkon ja valtion sopimuksista on kirkon veronkanto-oikeus. Valtio hoitaa veromarkkojen keräämisen ja tilittää rahat kirkolle. Valtio antaa kirkolle myös kolmen prosentin osuuden yrityksiltä ja yhteisöiltä kantamastaan yhteisöverosta. Viime vuodelta kirkko sai yhteisöveroa noin 740 miljoonaa markkaa.

Kansalaisten mielestä kirkollisvero on liian suuri. Kun Valitut Palat kysyi, mikä olisi kohtuullinen summa vuodessa, yli puolet oli valmis maksamaan enintään 500 markkaa. Kolmasosa maksaisi 500-1 000 markkaa, ja ainoastaan 9 prosenttia tätä enemmän.

"En maksaisi penniäkään, jos itse saisin päättää", sanoo 25-vuotias opiskelija Jani Maaranen Jyväskylästä. "Rahoitan opiskeluni käymällä töissä, ja kirkollisverot vievät osan rahoistani. Vapaaehtoinen maksu olisi parempi vaihtoehto, koska silloin jokainen voisi päättää summan varojensa ja halujensa mukaan."

Seurakuntalainen maksaa elämänsä aikana kirkolle veroja äärimmillään jopa satojatuhansia markkoja, keskituloinenkin 40 vuodessa noin 80 000 markkaa. Jos hän käy kirkossa vuosittain kolme kertaa eikä käytä muita seurakunnan palveluja, tulee yhden käynnin hinnaksi lähes 700 markkaa.

Jos kirkollisvero olisi vapaaehtoinen, 31 prosenttia maksaisi kuten nyt, 45 prosenttia maksaisi osan ja 22 prosenttia jättäisi maksamatta kokonaan. Maksuhaluttomimpia ovat miehet ja 15-34-vuotiaat.

Moni haluaisi ottaa verotusoikeuden kirkolta kokonaan pois. Tätä mieltä on 28 prosenttia vastaajista. Näistä vastaajista noin kolmasosa pitää nykyistä käytäntöä epäoikeudenmukaisena muita uskonnollisia ja aatteellisia yhteisöjä kohtaan.

Vaikka seurakuntalaiset purnaavat, kirkko pitää kiinni nykymallista. "Se helpottaa kirkon pitkän aikavälin suunnittelua", sanoo Turun arkkihiippakunnan piispa Ilkka Kantola.

Kirkolla on paljon omaisuutta ja suuret tulot. Yli puolet vastaajista pitääkin sitä vakavaraisena. Kirkon koko omaisuuden arvo on kirkkohallituksen arvion mukaan noin 15 miljardia markkaa. Yli kolmasosa siitä on metsätalousmaata sekä tontti- ja hautausmaita, ja hieman pienempi osa on rakennuksia. Kirkon tulot olivat viime vuonna noin viisi miljardia markkaa.

Suomalaisten enemmistö pitää epäoikeudenmukaisena kirkon oikeutta saada osuutensa yhteisöverosta myös niiltä yrityksiltä ja yhteisöiltä, joiden jäsenet eivät kuulu evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kriittisimpiä ovat nuoret, suurissa kaupungeissa asuvat ja kirkkoon kuulumattomat. "Ei ole oikein, että yritysten kautta veroa joutuvat maksamaan myös kirkkoon kuulumattomat tai muiden uskontokuntien jäsenet", Sari Partala sanoo.

Kirkolla on ollut tapana puolustaa osuuttaan yhteisöverosta muun muassa sillä, että seurakunnat hoitavat yhteiskunnallisia palveluita.

"Kirkko perustelee tätä erityisasemaansa esimerkiksi hautaustoimella, mutta jakaa ihmiset silti eri luokkiin uskontokuntien mukaan", sanoo Vapaa-ajattelijain liiton puheenjohtaja Juha Kukkonen. "Juuri missään muualla maailmassa ei ole vastaavaa yhteisöverokäytäntöä kuin Suomessa", hän muistuttaa.

Kirkko pitää oikeuttaan käydä yritysten kukkaroilla saavutettuna etuna. " Kirkko voisi luopua yhteisöverosta siltä osalta, minkä se maksaa sosiaaliturvamaksua enemmän kuin muut työnantajat " edellyttäen, että kirkon sosiaaliturvamaksu alennettaisiin muiden työnantajien tasolle", sanoo Kirkon keskusrahaston johtaja Reijo Lehtinen.

Kirkkohallituksen kansliapäällikkö Risto Junttila sanoo: "Kirkolle riittäisi yhteisöveroista hyvinkin 500 miljoonaa markkaa yhteiskunnallisten velvoitteidensa hoitamiseen."

Kirkko on suuri työnantaja. Vuonna 1997 sillä oli 19 043 työntekijää, mutta sekään ei työllistä ihmisiä armosta. Laman aikana seurakuntien henkilöstön määrä väheni lähes 15 prosentilla. Suomalaisille jäi supistuksista paha maku suuhun, sillä yli puolet katsoo kirkon kantaneen huonosti vastuuta työttömyydestä.

Laman jälkien siivoaminen ja yhä jatkuva suurtyöttömyys on tuonut konkreettisen avun hakijoita kirkon ovelle suurin joukoin. Helsinkiläisen korkeakoulupastorin Ari Tammen mielestä kirkko on pystynyt diakoniatyöllään vastaamaan tähän tarpeeseen ja kasvattanut siten uskottavuuttaan. "Yli 170 seurakuntaa on mukana ruokapankkien järjestämisessä", Tammi sanoo. Neljäsosa suomalaisista pitääkin kirkon tärkeimpänä tehtävänä kotimaan vähäosaisten tukemista.

Kaikki eivät kuitenkaan miellä kirkkoa auttajaksi. Lähes puolet hakisi ahdingossaan apua muilta kuin kirkon auttajilta. "Kun olin työttömänä, kirkko ei pystynyt tarjoamaan minulle mitään", sanoo helsinkiläinen kirjastovahtimestari Pirjo Laine, 41. "En käänny hädässä kirkon puoleen, koska uskon, ettei se pysty auttamaan minua."

Kirkon varainkäyttö ei täysin vastaa kansalaisten odotuksia. Vain viisi prosenttia heistä pitää tärkeänä apua ulkomaille. Viime vuonna kirkko kuitenkin kanavoi lähetystyöhön noin 165 miljoonaa, ja Kirkon Ulkomaanavun kohteisiin 51 miljoonaa markkaa.

Kirkko ei kilpaile ihmisten sieluista ja rahoista yksin. Professori Eila Helander Helsingin yliopiston teologisesta tiedekunnasta sanoo, että kirkon on kyettävä vastaamaan tämän päivän ihmisen tarpeisiin.

"Kun elintason nousu ei enää tuo merkittäviä muutoksia elämään, kiinnostus henkisiä arvoja kohtaan kasvaa. Koville taloudellisille arvoille etsitään selkeitä vaihtoehtoja, ja uskonto on yksi niistä. "

Kansalaiset haluavat kirkolta selkeitä kannanottoja arjen kysymyksiin. Yli puolet haluaisi kirkon osallistuvan nykyistä aktiivisemmin yhteiskunnalliseen ja poliittiseen keskusteluun.

"Kirkko näkyy huonosti tiedotusvälineissä. Siinä mielessä se ei ole hoitanut sille annettua viestintätehtävää "Menkää siis ja tehkää kaikki kansat opetuslapsikseni?", Ari Tammi sanoo.

Simo Sepon mukaan kirkon kannattaisi panostaa vanhoihin hyväksi koettuihin keinoihin, kuten sielunhoidollisiin keskusteluihin ja ihmisten henkilökohtaiseen kohtaamiseen. Hänen mielestään on täysin luonnollista, että kirkon henkilökunta hakee uusia lähestymistapoja, mutta silloin myös kirkon arvovaltaa romuttavien ylilyöntien vaara on suuri. Sellaiseksi Seppo itse koki erään joensuulaisen autoliikkeen vihkiäistilaisuuden, jossa siunauksensa kävi antamassa niin luterilainen kuin ortodoksinen pappi.

"Pahimmillaan kirkko tuppautuu joka paikkaan. Silloin esimerkiksi Oulun piispa siunaisi ropsin jalkapallojoukkueen ja Helsingin piispa hjk:n. Sitten katsottaisiin, kumpi vetää liigapisteet", Seppo sanoo. Ajatus ei sinänsä ole uusi, sillä sodissa kirkot ovat perinteisesti siunanneet aseet molemmin puolin.

Kirkolla on tärkeä paikka suomalaisten elämässä, ja se saa heiltä tyydyttävän kouluarvosanan 7,3. Kuitenkin pinnan alla kytevä epäluottamus kertoo, ettei sillä ole syytä olla tyytyväinen nykytilanteeseen. Kirkon on aika tunnustaa muutospaineet ja ottaa jäsentensä näkemykset vakavasti. Koska se näyttää haluavan toiminnassaan soveltaa liike-elämän menetelmiä, sen täytyy myös omaksua yksi keskeinen nyrkkisääntö - asiakas on oikeassa.

Teksti: Asko Sirkiä
Kuvitus: Nikolai Punin