Lapsia syrjitään, pilkataan ja uhkaillaan koulussa. Heitä tönitään, potkitaan ja lyödään. Vihan kohteeksi joutuvat useimmiten erinäköiset, eri tavalla puhuvat, tavallista lahjakkaammat tai muulla tavoin hiukankin joukosta poikkeavat lapset.

Kiusattujen elämä on painajaista. He kärsivät ahdistuksesta sekä henkisistä ja joskus ruumiillisista vammoista. Usein he eivät uskalla kertoa kiusaamisesta kenellekään. Koulunkäynti vaikeutuu, ja se lisää heidän taakkaansa. Kiusaaminen voi tuhota lapsen elämän.

"Pelkäsin kostoa, joten en kertonut aikuisille."

Sanna Pehkonen oli täynnä intoa, kun hän aloitti koulunkäyntinsä Englantilaisessa koulussa Helsingissä vuonna 1982. Sanna oli herkkä lapsi, ja ikäisekseen kookas ja vankkarakenteinen. "Läski", tuomitsivat jotkut luokan tytöistä Sannan jo ensimmäisinä koulupäivinä. Nimitys seurasi häntä siitä lähtien.

Sannasta tuli luokan hyljeksitty oppilas. Usein häntä ei huolittu välitunnilla leikkeihin eikä valittu pelijoukkueisiin. Toiset tytöt puhuivat hänestä pahaa ja keksivät juttuja. Opettaja ei huomannut mitään, eikä Sanna uskaltanut hänelle kertoa.

Iltaisin hän purki tuntojaan kirjoittamalla päiväkirjaansa ja puhumalla ystävälleen, joka kävi toista koulua. Aamuisin hän tuli kouluun pelko vatsaa nipistäen. Kesäisin hän odotti aina toiveikkaana uuden lukuvuoden alkamista. "Jospa he eivät enää kiusaisi minua", hän ajatteli. Aina hän kuitenkin pettyi katkerasti.

"Läski", tervehtivät toverit häntä ensimmäisenä koulupäivänä.

"Mä haluan, että sä olet yksin!" huusi eräs kiusaajatytöistä kinastelun päätteeksi. Se satutti Sannaa syvästi.

Kuudennella luokalla hän uskalsi vihdoin kertoa kiusaamisesta äidilleen. Tämä järkyttyi ja otti yhteyttä kiusaajien vanhempiin. Asia sovittiin aikuisten kesken, ja Sanna kuvitteli painajaisen olevan ohi. Mutta kiusaajat olivat hänen kimpussaan heti seuraavana päivänä.

"Tämä me kyllä kostetaan, kantelija!" häntä uhkailtiin. Luokan pojatkin liittyivät nyt kiusaajiin.

Eräänä päivänä koulun jälkeen Sanna odotti pysäkillä raitiovaunua. Yllättäen viereen tullut poika tönäisi häntä, ja hän kaatui kiskoille lähestyvän raitiovaunun eteen. Se kuitenkin pysähtyi liikennevaloihin juuri ennen pysäkkiä, joten Sanna ehti nousta kiskoilta. Vaikka tilanne oli hengenvaarallinen, hän ei uskaltanut kertoa siitä äidilleen. Tämän kysellessä kiusaamisesta hän vain valehteli, että kaikki oli hyvin.

Kun Sanna tuli välitunnilta luokkaan, hänen pulpetilleen oli kasattu tuoleja ja repun sisältö oli ripoteltu ympäri huonetta. Tyttö menetti vähitellen itsetuntonsa. Hän alkoi hävetä sitä, että häntä kiusattiin, ja koki olevansa huonompi kuin muut.

Yläasteella piinaajat levittivät hänestä tekaistuja rakastumisjuttuja ja naljailivat niistä äänekkäästi. Välillä hänet suljettiin kaiken ulkopuolelle.

Sanna kuitenkin kaipasi ystäviä ja läheisyyttä. Toisinaan hän roikkui muiden mukana, vaikka kukaan ei kiinnittänyt häneen huomiota. Näin hän saattoi edes kuvitella kuuluvansa joukkoon ja peittää yksinäisyyden tuomaa häpeää. Aina hän kuitenkin heräsi ahdistavaan todellisuuteen.

Kerran liikuntatunnilla pururadalla hän yritti mennä juoksemaan neljän tytön ryhmään. "Älä tunkeudu meidän porukkaan", tytöt huusivat hänelle. "Sä et kuulu meihin."

Sanna jäi juoksemaan yksin, kyyneleet poskiaan pitkin valuen.

Kun Sanna oli 13-vuotias, hänen äitinsä koki uskonnollisen herätyksen. Hän otti tyttärensä mukaan helluntaiseurakunnan tilaisuuksiin. Kesällä seurakunnan leirillä myös Sanna tuli uskoon.

"Lahkolainen!" kiljuivat muut nyt koulussa. Kiusaaminen yltyi kaikin tavoin, ja Sanna pelkäsi tulevansa hulluksi. Kahdeksannen luokan jälkeen Sanna päätti, että nyt saa riittää. Hän keskusteli äitinsä kanssa ja päätti vaihtaa koulua.

Syksyllä Sanna meni uuteen kouluun sydän pamppaillen. Nyt pelko oli kuitenkin turhaa. Uudessa koulussa muut hyväksyivät hänet seuraan omana itsenään. Kukaan ei enää haukkunut, töninyt eikä uhkaillut häntä. Sanna siirtyi lukioon ja suoritti ylioppilastutkinnon ongelmitta.

Sanna on nyt 23-vuotias ja opiskelee teologiaa. "Uskon, että kokemusteni jälkeen pystyn ymmärtämään vaikeuksissa olevia paremmin kuin muuten ymmärtäisin", hän sanoo. "Omat lapseni haluan kasvattaa ennen kaikkea suvaitsevaisiksi ja toisista ihmisistä vastuuta kantaviksi."

Ilkka Salama oli 11-vuotias, kun hän siirtyi kansakoulusta Hämeenkylän yhteiskouluun Vantaalla. Hän oli lahjakas oppilas, joka pärjäsi kokeissa ja oli opettajien suosiossa. Tämä ärsytti joitakin poikia, jotka purkivat kiukkuaan Ilkkaan.

"Olin hyvä oppilas, ja se ärsytti kiusaajia."

Ilkka oli pienikokoinen ja sen vuoksi otollista riistaa kiusaajille. Samaten se, että hänen perheensä oli keskimääräistä varakkaampi ja teki lomilla ulkomaanmatkoja, herätti kateutta ja antoi aihetta solvaamiseen.

Kiusaamista johti pari jengin pomoa, ja heidän ympärillään hännysteli joukko lakeijoita.

"Harmittaako, kun et saanut parasta numeroa tällä kertaa?" he ilkkuivat hänelle.

"Eihän sulla ole edes kunnon farkkuja", tytöt nauroivat.

Jatkuva pilkanteko ahdisti murrosiän kynnyksellä olevaa poikaa. Viimein hän kertoi siitä vanhemmilleen ja opettajalleen. Luokanvalvoja piti pahimmille kiusaajille puhuttelun, mikä auttoikin vähän aikaa, mutta kohta entinen meno taas jatkui.

Lukiossa kiusaaminen yltyi. Nyt Ilkkaa alkoi vainota häirikkönä tunnettu poika, joka asui samalla omakotitaloalueella kuin hän. Ilkan arkuus vain lisäsi kiusaajan röyhkeyttä. Nyt nälviminen ja töniminen jatkui myös koulupäivän jälkeen yhteisellä kotimatkalla bussissa.

Ilkka eli pelossa päivästä toiseen. Aamuisin hän tuli kouluun jännittäen jo etukäteen, mitä sinä päivänä oli tulossa. Lukion viimeisellä luokalla hän sai lopulta tarpeekseen.

"Tämä ei voi jatkua", hän ajatteli. "En halua pelätä koko loppuikääni."

Ajaessaan eräänä päivänä kotiin polkupyörällä hän kuuli takanaan jälleen kiusaajan ilkunnan. Kaveri oli ilman apujoukkoaan. Ilkka jarrutti ja hyppäsi satulasta. Hän tarrasi kiinni hölmistyneen kiusaajan ohjaustangosta, veti pojan pyörän selästä ja löi tätä voimainsa takaa muutaman kerran. Ilkka ei ollut ennen ratkonut asioita nyrkeillä, mutta nyt hän tunsi, ettei vaihtoehtoja ollut.

Vastahyökkäys tehosi. Ahdistelu väheni, ja Ilkka saattoi valmistautua rauhassa ylioppilaskirjoituksiin. Vuosien piina päättyi kuitenkin kokonaan vasta koulun loputtua.

Ilkka on nyt 36-vuotias ja työskentelee copywriterina mainostoimistossa. Hän pudistelee päätään muistellesssaan kouluvuosiaan. "Kiusaamiseen tulee suhtautua erittäin vakavasti", hän sanoo. "Opettajien ja vanhempien on kannettava vastuunsa. Heidän on puututtava kiusaamiseen tiukasti heti alkuvaiheessa eikä vasta vuosien ahdistelun jälkeen. On myös tärkeää pyrkiä selvittämään kiusaamisen syyt. Lapset on opetettava kunnioittamaan muita."

"Minua haukuttiin rumaksi apinaksi."

Tummatukkainen ja ruskeasilmäinen Carina Moneeb oli kolmevuotias, kun hän muutti äitinsä kanssa synnyinkaupungistaan New Yorkista Turkuun. Viisivuotiaana hän puhui jo suomea, ja seitsenvuotiaana hänen turunmurrettaan ei enää erottanut ikätovereiden puheesta. Carina odotti innokkaasti koulun alkamista.

Koulu ei kuitenkaan ollut niin hauska paikka kuin hän oli kuvitellut. Piirteensä ja tummat hiuksensa egyptiläiseltä isältään perinyt Carina joutui huomaamaan, että hän oli erilainen kuin muut. Luokkatoverit osoittelivat häntä ja supattivat keskenään häneen vilkuillen. Seurallinen tyttö sai leikkiä välitunneilla yksin. Hän ei ymmärtänyt, mikä hänessä oli vikana.

Lapset osoittivat halveksuntansa myös suoraan. "Sä oot ruma kuin apina", jotkut tytöt huusivat hänelle.

"Mene takaisin Afrikkaan", säestivät toiset.

Syrjintä masensi herkkää Carinaa. Hän itki usein itsensä uneen eikä halunnut aamulla lähteä kouluun.

Carina kertoi kiusaamisesta äidilleen. Tämä otti yhteyttä opettajiin, mutta tuloksetta.

"Apina, apina, apina!" koulutoverit huusivat Carinan perään.

Äiti ei keksinyt muuta ratkaisua kuin muuttaa takaisin Yhdysvaltoihin. Tällä kertaa he asettuivat Miamiin Floridaan. Carina oli silloin 12-vuotias. Suuressa maailmankaupungissa hän tunsi olevansa tasavertainen muiden lasten kanssa ja sai ystäviä.

Äidin töiden vuoksi heidän oli kuitenkin palattava Suomeen jo puolen vuoden kuluttua. Carina toivoi tilanteen muuttuneen, mutta joutui pettymään.

"Mitä neekeri?" tervehtivät vanhat kiusaajat häntä koulussa.

Carinasta kasvoi kaunotar, ja hän teki silloin tällöin mallin töitä koulun ohessa. Tovereilleen hän oli kuitenkin yhä "ruma apina".

Peruskoulun viimeisellä luokalla 15-vuotias Carina päätti, ettei hänen tarvitse enää sietää solvaamista. Hän lopetti koulunkäynnin.

Nyt Carina on 21-vuotias. Hänen kuvansa koristavat muiden muassa vaatekauppojen ja koruliikkeiden mainoksia. Koulunkäyntiä hän ei jättänyt lopullisesti, vaan käy iltalukiota työn ohessa.

"Tunnen, että jatkuva kiusaaminen ja nöyryyttäminen vahvistivat minua ihmisenä", Carina pohtii. "Yhdenkään lapsen ei kuitenkaan pitäisi joutua kokemaan samaa kuin minä. Ahdistuksen vuodet jättävät sieluun lähtemättömät arvet."

Pari vuotta sitten Carina kulki Turun keskustassa, kun hän yhtäkkiä tunnisti väkijoukossa tutun hahmon. Tämä tuijotti häntä yhtä ilkeästi kuin kouluaikoina.

"Rumat apinatkin pääsevät näköjään mainoksiin", nainen letkautti. Carinan sydäntä kouristi, mutta hän jatkoi matkaansa sanomatta mitään.

"Säälin kiusaajia", Carina sanoo. "Jos ihminen saa tyydytystä toisen ahdistelemisesta, hänen elämänsä täytyy olla todella surkeaa."

Mika Isosaari oli innoissaan, kun hän aloitti koulunkäynnin vuonna 1977 Kokkolassa Koivuhaan ala-asteella. Hän saisi ystäviä ja oppisi uusia asioita. Toisella luokalla pari poikaa otti hänet kuitenkin hampaisiinsa. Hintelä ja silmälaseja käyttävä Mika oli heille otollinen kiusan kohde.

"Minut yritettiin jopa hukuttaa."

"Rillipää!" pojat pilkkasivat. Mika oli surullinen ja ymmällään. "Miksi ne haukkuvat minua?" hän mietti. "Mikähän minussa on vikana?"

Usein kouluunlähtö pelotti, ja monesti hän ajatteli tekeytyä sairaaksi ja jäädä kotiin. Kuitenkin hän aina pakkasi reppunsa ja lähti.

Mika oli sisukas ja tunnollinen oppilas ja yritti unohtaa pahan olonsa opiskelemalla entistä ahkerammin. Hän sai kokeissa kiitettäviä arvosanoja ja kehuja opettajilta. Pahin kiusanhenki oli villi ja huono oppilas, jota Mikan menestyminen ärsytti. "Pinko rillipää!" hän haukkui Mikaa kavereineen.

Yläasteella tilanne paheni. Ahdistelija alkoi käydä häneen kiinni, repi vaatteista ja uhkaili. Mika häpesi pienuuttaan ja silmälasejaan.

Eräänä päivänä hän seisoi välitunnilla koulun käytävällä, kun hän tunsi iskun selässään. Kiusaaja löi häntä niin rajusti, että selkään tuli valtava mustelma, joka hävisi vasta muutaman kuukauden kuluttua.

Seitsemännellä luokalla Mika meni koulun kanssa uimahalliin. Yhtäkkiä joku tarrasi hänen olkapäihinsä.

"Nyt sä hukut", kiusaaja sanoi ja veti hänet pinnan alle.

Mika oli kauhuissaan, muttei pystynyt rimpuilemaan irti otteesta. Onneksi eräs luokkatoveri huomasi tapauksen ja tuli Mikan avuksi.

Jatkuva uhkailu ja pelko siitä, mitä seuraava päivä toisi tullessaan, ahdisti Mikaa kotonakin. Pahimpia olivat sunnuntai-illat ja kesäloman viimeiset päivät. Poika itkeskeli salaa ja rukoili mielessään, että kiusanteko loppuisi. Hän ei uskaltanut kertoa siitä sanaakaan vanhemmilleen tai opettajille, koska pelkäsi kostoa.

Yläasteen viimeisellä luokalla Mikan kaveri houkutteli hänet kokeilemaan painonnostoa. Hän innostui siitä ja alkoi myös käydä lenkillä. Harrastuksen myötä Mika sai ystäviä ja hänen itsetuntonsa koheni. Kiusaaja huomasi, ettei hän enää saanut Mikaa pelkäämään ja lopetti vähitellen ahdistelun kokonaan.

Mika on nyt 28-vuotias insinööri. Nykyisin hän opiskelee filosofiaa ja historiaa avoimessa korkeakoulussa.

"Lapsia pitää rohkaista kertomaan kiusaamisesta opettajille ja vanhemmille", Mika sanoo. Hän uskoo, että olisi päässyt helpommalla, jos olisi uskaltanut puhua painajaisestaan.

"Olen ihmissuhteissani melko pidättyväinen ja varautunut", Mika kertoo. " Uskon sen johtuvan kiusaamisesta. Toisaalta opin suvaitsevaksi ja ymmärrän ihmisten erilaisuutta."

"Vihasin kaikkia ja tunsin suurta mielihyvää siitä, että minua pelättiin."

Jouni Roivas aloitti koulunkäynnin 1970-luvun alussa Vantaalla. Jo alaluokilla hän tajusi saavansa kaipaamaansa huomiota pelleilemällä ja muita hätyyttämällä. Hän olikin jatkuvasti tovereiden kimpussa. Jos jollakulla oli erikoinen nimi tai vaikkapa silmälasit, Jouni sai siitä hyvän aiheen pilkata tätä. Hän oli tyytyväinen, kun muut nauroivat hänen suunsoitolleen.

Joskus kiusattu pillahti itkuun ja lähti koulusta kotiin kesken päivän. Jounista se oli hauskaa. Hän töni ja kamppasi pienempiään nurin koulun pihalla ja naureskeli katsellessaan heidän kompurointiaan.

"Jos kantelet opelle, saat selkääsi", hän uhkaili. Aina välillä joku kuitenkin uskalsi kertoa. Usein Jouni istui rehtorin kansliassa pää painuksissa, muttei osannut kertoa syitä käyttäytymiselleen. Hän lupasi aina lopettaa kiusaamisen, ja muutaman päivän ajan se yleensä onnistuikin.

Kun Jouni oli neljännellä luokalla, perhe muutti toiselle asuinalueelle ja Jouni vaihtoi koulua. Koulun levoton ilmapiiri innosti Jounin yhä pahempaan häiriköintiin, ja hän sai kavereita, jotka osallistuivat siihen.

Yläasteella Jounin luokalle tuli omiin oloihinsa vetäytyvä poika, joka oli hyvä oppilas. Jouni kadehti häntä, mutta ei tunnustanut sitä itselleen, vaan päätti antaa pojan kärsiä.

Etenkin kotitaloustunneista tuli pojalle painajaismaisia. Jokaisen oli syötävä valmistamansa ruoka. Opettajan silmän välttäessä Jouni kavereineen lisäsi pojan annokseen rutkasti pippuria. "Eikös olekin hyvää?" he ilkkuivat, kun poika nieleskeli suuta polttavaa ruokaa vesissä silmin.

Liikuntatunneilla kiusaajat potkivat palloa pojan päähän. Välitunneilla he varastivat rahat tämän repusta. "Jos kerrot tästä, me hakataan sut!" he uhkailivat. Poika ei uskaltanut hiiskua kiusaamisesta kenellekään. Jouni tunsi suurta mielihyvää siitä, että häntä pelättiin.

Yläluokilla Jouni alkoi kavereineen kiusata myös tyttöjä. He repivät heidän rintaliivejään ja arvostelivat heidän ulkonäköään ilkeästi.

Jouni jatkoi väkivaltaista käyttäytymistään myös kouluaikojen jälkeen. Hän riehui kaupungilla ja syyllistyi muun muassa pahoinpitelyihin.

Väkivaltakierre katkesi, kun Jouni tuli uskoon 18-vuotiaana. Hän tunsi syvää syyllisyyttä ja katumusta tekojensa vuoksi ja päätti omistaa elämänsä nuorten auttamiselle. Hän on ollut mukana seurakunnan nuorisotyössä, vapaaehtoisena auttajana Venäjän katulasten parissa ja työskennellyt Aseman Lapset ry:n Walkers-kahviloissa.

Jouni Roivas on nyt 33-vuotias ja kolmen lapsen isä. Hänen on vaikea ymmärtää, että hän on joskus ollut sadistinen kiusaaja. "Sisimmässäni tunsin, että tein väärin, mutta en silti koskaan katunut tekojani. Vihasin kaikkia."

Jounin isä oli väkivaltainen ja usein poissa kotoa, ja äiti sairasteli. Jouni ei puolustele tekemisiään, mutta arvelee kotitaustan olevan osasyynä käyttäytymiseensä. "Ymmärrän nyt, että turvallisuuden tunne on tärkeintä, mitä vanhemmat ja opettajat voivat lapselle antaa, jotta tämä kasvaisi tasapainoiseksi ihmiseksi."

Vastuu lasten hyvinvoinnista on aina aikuisilla: vanhemmilla ja opettajilla. Heidän pitää havaita pienetkin kiusaamisen merkit ja puuttua siihen heti ja tiukasti. Sekä kiusattu että kiusaaja ovat uhreja, ja molempien elämä on joutunut pois raiteiltaan. Kouluvuosien tulee antaa lapselle eväitä elämää varten, ei pilata hänen lapsuuttaan ja tulevaisuuttaan.

Teksti: Anne Rikama
Kuva: Jaanis Kerkis

Ehkäise kiusaamista - puutu ajoissa Jos huomaat, että lastasi, oppilastasi tai koulutoveriasi kiusataan, älä ummista silmiäsi vaan puutu asiaan heti. Alaluokilla alkanut kiusaaminen voi muuten jatkua läpi kouluajan. Tue lasta harrastuksissa. Hyvä fyysinen kunto ja tieto siitä, että on hyvä jossakin, vahvistavat itsetuntoa ja ehkäisevät kiusatuksi joutumista. Rohkaise lastasi hankkimaan koulusta kavereita ja anna hänen tuoda heitä kotiin. Jos huomaat, että oma lapsesi kiusaa muita, tee siitä loppu heti. Kehu häntä edistymisestä. Anna lapselle riittävästi huomiota ja ole kiinnostunut hänen kavereistaan ja tekemisistään yleensä. Älä arkaile ottaa yhteyttä poliisiin, kun kyseessä on vakava kiusaaminen. Jo poliisin vierailu luokassa tai nuorisopoliisin puhuttelu voi rauhoittaa tilannetta. Älä syyllistä kiusattua lasta äläkä ymmärrä kiusaamista. Muista, että tuhoisinta kiusaamista on vastuussa olevien aikuisten välinpitämättömyys.

Auttavat puhelimet Lasten ja nuorten puhelin, Mannerheimin Lastensuojeluliitto 9800 20 400 Vanhempainpuhelin, Mannerheimin Lastensuojeluliitto 06001-2277 (puhelun hinta 48 p/min+ppm) Kiusattujen Tuki ry:n auttava puhelin 0800 9 7474